Tämä tarina kertoo julkisuudesta, vallasta, vastuusta ja totuudesta. Sen voi aloittaa kahdella tavalla. Ensimmäinen alkaa näin:
Vaaleatukkainen nainen on pukeutunut säihkyvään vartaloa myötäilevään paljettimekkoon, jollaisia Suomessa näkee vain harvoin etenkään tammikuun pakkasilla. Pitkä platinanvaalea tukka hulmuaa puolelta toiselle, kun nainen heiluttaa päätään musiikin tahdissa. Punaiset huulet suipistuvat.
Nainen keinuu vihjailevasti. Välillä vaaleaverikkö hymyilee yleisölle, joka huutaa hänen nimeään. Lavan eteen, aivan kosketusetäisyydelle, on kerääntynyt joukko innokkaita miehiä: “One more time! One more time”, yksi miehistä huutaa. Ujommat fanit kerääntyvät miesjoukon taakse ottamaan kuvia ja videoita yhdestä Suomen tunnetuimmasta naisesta.
Toinen, raadollisempi ja ehkä myös tutummalta tuntuva versio, alkaa puolestaan näin:
“Maksoin tästä 8 euroa. Meinaako ne vielä tulla lavalle!”, vahvasti humaltunut mies huutaa hakkaavan musiikin yli. Illan esiintyjän toista settiä on odotettu pian tunti. Vihdoin, ravintolahenkilökunnan ja kuvausryhmän sitkeän maanittelun jälkeen, kaksi iltapukuihin sonnustautunutta naista laahustaa lavalle.
Antavista asuista pursuaa ruumiinosia, jotka yleensä pidetään julkisilla paikoilla piilossa. Lavalla toinen naisista alkaa saarnata puolityhjälle yökerholle. Yleisö huutaa: “V***u, pää kiinni!”. Valtaosa huutelusta on alatyylistä, painokelvotonta. Yleisön joukosta pomppaa nainen lavalle. Hän riistää mikrofonin saarnaajan kädestä ja kiikuttaa sen baaritiskille.
Esiintyjät huutavat. Yleisö huutaa. Osaa naurattaa. Lopulta tiskijukka tuo mikrofonin takaisin lavalle. “Kateus on suomalaisten kansantauti”, huutaa mikrofonin menettänyt kohublondi muutaman yleisöön kohdistuvan solvauksen kera ennen kuin siirtyy esityksen tanssiosuuteen, kiipeää tuolille ja alkaa hieroa itseään seinää vasten.
Se, mitä jätettiin pois
Tampereen yliopiston tutkija Elina Noppari kumartuu nojatuolistaan paperilapun ylle ja lukee keskittyneesti.
– Tottakai jälkimmäinen menee helpommin perille. Huomaan, että menen itsekin siihen helpommin sisälle, koska tällaisia kuvauksia hänestä on totuttu lukemaan.
Jälkimmäisen kuvauksen kaltaista tarinaa on totuttu lukemaan yli vuosikymmen. Se on vakiintunut kiinteäksi osaksi Johanna Tukiaisen julkisuuskuvaa ja tapaa puhua hänestä.
– Se alkaa hallita mielikuvaa, koska emme lähde etsimään vaihtoehtoista tarinaa. Suurinta osaa ilmiöistä seurataa aika hajanaisesti ja etäältä. Jos ajattelen, mitä tiedän Johanna Tukiaisesta, olen tällaisten juttujen varassa, Elina Noppari selventää.
Johanna Tukiainen perusti tanssiryhmä Dolls Dancersin vuonna 2003. Johanna oli tuolloin 24-vuotias. Mukana oli alusta lähtien myös hänen edesmennyt sisarensa Julia Tukiainen. Ryhmä sai jonkin verran julkisuutta rohkeilla esityksillään.
Varsinainen julkisuusmyllytys alkoi, kun ulkoministeri Ilkka Kanervan tanssijalle lähettämät viestit julkaistiin Hymyssä vuonna 2008. Tähän saakka tarina kulkee kohtalaisen suoraviivaisena.
Johanna uskoo ihmisten tuntevan hänet ensisijaisesti "kohublondina" hyvin pitkälti tekstiviestikohun vuoksi. Hän itse kokee olevansa paljon ja ensisijaisesti jotain muuta.
– Jos sanoisin, että olen laulaja, artisti tai yksityisyrittäjä, niin ne kaikki pitävät paikkansa, mutta minusta tuntuu, että nimestäni eivät tule nuo asiat mieleen. Jos ajatellaan pelkkää nimeä Johanna Tukiainen, ihmisille tulee pelkästään negatiivisia mielikuvia.
Sanoisin perstuntumalla, että yleisö ei ajattele sitä, mitä tarinasta on jäänyt pois.
Elina Noppari
Myöhemmin vuosien aikana Johannan julkinen tarina täyttyy alkoholinhuuruisista sivujuonteista, rikosilmoituksista, pahoinpitely-, kunnianloukkaus- ja uhkaustuomioista, tosi-tv-sarjoista, Youtube-videoista, suttuisista yökerhokuvista, avioliitosta, erosta ja Julia-sisaren kuolemasta.
Kaikki käänteet on raportoitu mediassa tarkkaan ja analysoitu puhki keskustelupalstoilla. Vaikka Johannan julkinen tarina on runsas, se ei hänen mukaansa kerro koko totuutta.
– Suomessa on useita julkisuuden henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet esimerkiksi rattijuoppouteen tai tappeluihin, mutta ei heitä ole alettu kivittää ja herjata samalla tavalla kuin minua.
Johannan tarina on muotoutunut valinnoista. Osan hän on tehnyt itse ja osan on tehnyt media. Esimerkiksi se, kertotaanko esiintyjän pukeutuneen säihkyvään vartaloa myötäilevään paljettimekkoon vai antavaan asuun, josta pursuaa ruumiinosia, on valinta. Yksi valinta tekee toisen valinnan mahdottomaksi.
– Yksi keskeisin valinta on se, mitä tarinasta jää pois. Se voi olla yhtä tärkeää kuin se, mitä jutussa on. Sanoisin perstuntumalla, että yleisö ei ajattele sitä, mitä tarinasta on jäänyt pois, Elina Noppari muistuttaa.
Minusta olisi voitu luoda upea seksipommi, kuten Jenkeissä on tehty reality-ohjelmien blondeista, vaikka he soittaisivat suutaan ja olisivat ärsyttäviä.
Johanna Tukiainen
Siihen, miksi jokin kerrontatapa tai fakta valitaan, vaikuttavat monet asiat. Toimittajalla saattaa olla kiire. Tilaa on käytettävissä tietyn verran. Pitää valita näkökulma ja sen kannalta vain osa käänteistä, tarinan osista ja faktoista on oleellisia.
Vastaavanlaisia valintoja on tehty kaikkien Johanna Tukiaisesta kertovien uutisten, artikkeleiden, haastattelujen ja reality-sarjojen kohdalla. Hän tiedostaa sen itse. Hän on myös vakuuttunut, että välillä motiivina on ollut pelkkä toimittajien ilkeys.
– Lehtijutut voidaan kirjoittaa, miten halutaan. Tv-jutut voidaan leikata tietyllä tavalla. Minusta olisi voitu luoda upea seksipommi, kuten Jenkeissä on tehty reality-ohjelmien blondeista, vaikka he soittaisivat suutaan ja olisivat ärsyttäviä.
Asenteet, kemiat ja se, pitääkö jostain ihmisestä, vaikuttavat väkisinkin, vaikka journalismin pitäisi olla tasapuolista, riippumatonta ja pyrkiä objektiivisuuteen. Johanna Tukiainen on täydellinen esimerkki siitä, että media ei ole täysin neutraali tai puolueeton, koska ihmiset eivät ole sitä, sanoo Elina Noppari.
– Miksi meillä muuten olisi median lemmikkejä tai inhokkeja? Media jakaa rooleja. Arkielämästä ja journalismista aika paljon rakentuu stereotypioille ja vastakkainasetteluille. Jostain tulee se narri, jolle nauretaan.
Johannasta tuli kuitenkin paljon muutakin kuin narri.
Häpeämätöntä on rangaistava
Johanna sai hyvin pian julkisuuteen tulonsa jälkeen tietyn roolin, josta hänen on ollut käytännössä mahdotonta pyristellä pois. Turun yliopiston mediatutkija Veijo Hietalan mukaan Johannan tarinassa on kaksi keskeistä asiaa, jotka saavat yleisön ja median suhtautumaan häneen tietyllä tavalla. Niiden kautta alkoi muodostua Johannan roolihahmo, jolle media antoi nimenkin – "Tuksu".
Halusimme myöntää sen tai emme, arvotamme julkisuuden henkilöitä sen mukaan, miten hyvin he sopivat kulttuurimme tarjoamiin raameihin, sanoo Hietala. Johanna Tukiainen on rikkonut kaikki raamit.
Johanna Tukiainen rikkoi perinteisen naisen roolin moraalittomalla tavalla eikä edes hävennyt sitä.
Veijo Hietala
Ensinnäkin Johanna on avoimesti ja korostetusti eroottinen ja seksuaalinen hahmo, joka ei millään tavalla häpeile näyttää ruumistaan eikä tee juuri mitään kovin nöyrästi. Häpeilemättömyys ja nöyryyden puute kismittävät suomalaisia, sanoo Veijo Hietala.
– Hän on tehnyt asioita, jotka ovat arkoja kulttuurillemme. Johanna Tukiainen rikkoi perinteisen naisen roolin moraalittomalla tavalla eikä edes hävennyt sitä. Hän ei pyydä anteeksi eikä ole vaatimaton.
Julkisuuden raamit ovat Hietalan mukaan tiukat etenkin naisten kohdalla. Arvotamme julkisuudessa esiintyviä naisia hyvin keskiaikaiselta tuntuvalla madonna–huora-akselilla. Seksikkyys tai voimakas seksuaalisuuden esille tuominen ei kuitenkaan ole sinällään tuomittavaa. Se pitää vain tehdä oikein tai yleisö rankaisee.
– Seksikkyyden pitää olla hallinnassa. Se ei saa olla päällekäyvää tai tietoista. Hän on ylitsepursuava. Se ei sovi suomalaiseen vaatimattomuuteen, vaikka olisi minkälainen tähti.
Toiseksi Johanna astui suoraan klassisen viettelijättären, sen kuuluisan ja vihatun toisen naisen, rooliin. Korostetun seksuaalisesta tanssijasta, joka tekstaili vihjailevaan sävyyn varatun ja itseään reilusti vanhemman ministerin kanssa, on helppo tehdä tarinan kuin tarinan roisto.
– Hänen julkisuuteen tulonsa kiss and tell -tyyppisesti voi ohjata sitä, kuinka arvostavasti häneen suhtaudutaan, huomauttaa Elina Noppari.
Häpeilemättömästä viettelijättärestä on lyhyt matka julkisuuden sylkykupiksi. Ajan kuluessa Johannasta on tullut ilmiö ihmisen sijaan.
– Monet pitävät häntä jonkinlaisena epäihmisenä, mikä on minusta järkyttävää. En ole nähnyt sellaista aikaisemmin, sanoo Veijo Hietala.
Sehän on ihan sairasta, jos ihminen haluaisi tuollaista julkisuutta.
Johanna Tukiainen
Jollain tavalla Johanna tiedostaa itsekin olevansa julkisuuskuvansa vanki. Hän puhuu itsestään paljon kolmannessa persoonassa aivan kuin puhuisi jostain toisesta henkilöstä. “Se Tuksu”, “Johanna Tukiainen on sellainen”, “Tämä Johanna Tukiainen”, -ilmaisut toistuvat puheessa. Ehkä kyseessä on tapa etäännyttää oikea Johanna julkisuuskuvasta.
– Silloin, kun haaveilin julkisuudesta, ajattelin, että se olisi tietyllä tavalla loistokasta ja pääsisin jotenkin esille tästä kaikesta massasta ja miljoonien ihmisten joukosta. Eihän minulle tullut mieleen, kuinka alas, kuinka lokaan, yksi ihminen voidaan vetää. Sehän on ihan sairasta, jos ihminen haluaisi tuollaista julkisuutta.
Näätä ei vaikene koskaan
Perinteinen media ei ole ainut taho, joka on käsitellyt Johannaa kovakouraisesti tai vähintäänkin yksipuoleisesti. Nettikeskustelijat, ihan tavalliset ihmiset, ovat osallistuneet moukarointiin, jolle ei tunnu olevan loppua.
Ammattilaisten kirjoittamat jutut ovat Johannasta käytävässä julkisessa keskustelussa tänä päivänä vähemmistössä. Johanna tuottaa suuren osan itseään koskevaa julkisuutta some-kanaviensa kautta. Johannan tarina jatkaa omaa elämäänsä jatkuvasti päivittyvillä keskustelupalstoilla.
Haastattelussa Johanna kutsuu keskustelupalstoilla häntä ja hänen elämäänsä ruotivia ihmisiä näädiksi. Näädät ovat ihmisiä, jotka kirjoittavat Johanna Tukiaisesta lähinnä Hymyn keskustelupalstalla. Siellä Johannasta kirjoitetaan enemmän kuin kenestäkään toisesta julkisuuden henkilöstä.
Emme ole siellä lihaa ja verta, niin on kauhean helppo unohtaa, että olemme ihmisiä.
Elina Noppari
Palstalla on Johanna Tukiaista käsitteleviä keskusteluja yli 140 kappaletta. Jokainen keskustelu on kymmenien sivujen mittainen. Kommentteja on tuhansia. Yhden päivän aikana keskustelijat saattavat kirjoittaa kymmeniä kommentteja.
– Minusta on käytetty kaikki haukkumasanat, mitä voi.
Tässä kohtaa Johanna Tukiainen on oikeassa. Valtaosa keskustelupalstoilla käytetyistä nimityksistä on julkaisukelvottomia, sellaisia, joista kukaan ei haluaisi itsestään käytettävän.
Elina Nopparin mukaan sen kaltaiset nettikeskustelut, joita muun muassa Johanna Tukiaisesta käydään, ovat äärimmilleen viritetty kuva siitä, minkälaisessa tilassa yhteiskuntamme on.
– Netti etäännyttää meidät toisistamme ja siitä, josta puhutaan. Emme ole siellä lihaa ja verta, niin on kauhean helppo unohtaa, että olemme ihmisiä. Jos haluaa purkaa omaa vihaansa, se on helppo tuutata keskustelupalstoille. Pakkohan sen, että pääsee sanomaan, on tyydyttää jotain tarpeita.
Ihmiselle on luonnollista olla kiinnostunut toisesta ihmisestä. Valtaapitävistä ja kulttuurieliitistä on haluttu puhua aina sekä hyvässä että pahassa. Verkko ja etenkin sosiaalinen media ovat kuitenkin luoneet ympäristön, missä on mahdollista tuottaa enemmän julkista puhetta ja harjoittaa sananvapautta laajemmin kuin ennen koko internetiä.
– Se on loputon analysoinnin ja revittelyn suo, jossa jokainen meistä on osallisena. Jokaisen pitäisi miettiä sitä, minkälaista julkisuutta tuottaa, koska jokainen on osa punosta, vaikka osallistuisi siihen anonyymisti. Kommentteja ei tuoteta tyhjiöön, Elina Noppari muistuttaa.
Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että Johanna Tukiainen tuli julkisuuteen omasta halustaan ja oma-aloitteisesti. Hän nimenomaan halusi sitä. Hän ei myöskään ole vetäytynyt julkisuudesta. Tosin julkisuudesta vetäytyminen ei välttämättä olisi edes mahdollista. Johanna haluaa julkisuutta vieläkin.
– Olen aina tykännyt olla esillä ja esiintyä. Haluaisin työskennellä evankelistana ja siinä julkisuudesta on hyötyä. Koska olen yksi tunnetuimmista henkilöistä Suomessa ja kauan ollut mediassa esillä, pääsen puhumaan näistä asioista.
Vaikka Johanna halusi julkisuuteen, hän ei ollut valmistautunut siihen, että julkisuuden hallitseminen on käytännössä lähes mahdotonta.
– Se hinta oli kova, liian kova. Olin sinisilmäinen ja minua käytettiin hyväksi.
.
Ei olisi totuudenmukaista sanoa, etteikö Johanna olisi myös itse jollain tavalla vastuussa omasta julkisuuskuvastaan. Hän tuottaa itse materiaalia julkisuuteen. Hän osallistuu itseään koskevaan kommentointiin kärkkäästi. Osa onkin sitä mieltä, että Johanna Tukiainen on saanut vain sen, mitä on tilannut.
Elina Nopparin mukaan ajatusmalli on hyvin tyypillinen. Meistä tuntuu siltä, että julkisuutta haluavia pitää rangaista. Meillä on oikeus arvostella sillä perusteella, että ihminen on halunnut ja tullut julkisuuteen.
– Kun ihmiselle tulee hyötyä julkisuudesta, ajatellaan, että julkisuuden hinta on se, että hän alistaa itsensä arvostelulle. Johannan persoonasta on paistanut läpi halu päästä julkisuuteen. Myös media on lähtenyt hieman rankaisemaan siitä, vaikka media toisaalta tarvitsee ihmisiä, jotka suostuvat olemaan julkisuudessa.
Sylkykuppi pitää meidät järjissämme
Veijo Hietala menee vielä pidemmälle. Hänen mukaansa emme yksinkertaisesti pysy nahoissamme, ellemme saa kivittää julkkiksia. Tarvitsemme Johanna Tukiaisen kaltaisia ihmisiä julkisiksi sylkykupeiksi tai poksahdamme omasta vihastamme. Julkisuuden henkilöt ovat väyliä paineiden, patoumien ja vihan purkamiselle. Haukkuminen on halpaa terapiaa.
– Ehkä sosiaalinen media ja netti ovat paljastaneet aggressiivisen puolemme. Se on tehnyt kulttuurimme pimeän puolen näkyväksi. Kulttuurin kannalta vihapuhe saattaa olla hyväkin asia, koska aggressiot tulevat sitä kautta ulos eivätkä tekojen kautta.
Kyllä me varmasti olemme aika pahoinvoiva kansa
Veijo Hietala
Julkkiksia haukutaan ja arvostellaan kevyin perustein, koska meidän on vaikea – Hietalan mukaan välillä jopa mahdotonta – mieltää julkisuuden henkilöt oikeiksi ihmisiksi. Tämä lievimmillään siinä, että kerrottuani ihmisille, että teen dokumenttia Johanna Tukiaisesta, seurasi kaksi kysymystä: “Miksi ihmeessä teet siitä juttua?” ja “Onko _se _ihan järjissään?”.
– Ihmiset puhuvat julkkiksista kuin he olisivat autoja tai koiria. He eivät koe, että julkkis olisi samalla tavalla inhimillinen kuin he itsekin, tai että julkkiksilla olisi tunteet.
Meidän pitäisi pyytää anteeksi, mutta eihän se niin mene.
Veijo Hietala
Ennen dokumentin kuvaamista luin jokaisen artikkelin, jonka hakukoneen avulla Johannasta löysin. Luin sivukaupalla keskustelupalstojen kommentteja. Katsoin videon toisensa perään. Kyllästymiseen asti. Kaiken lukemani ja näkemäni jälkeen tuntuu siltä, että tässä vaiheessa ainoa kunniallinen teko olisi pyytää anteeksi.
Yleisö, etenkin näädät, odottavat aivan varmasti sormet ja varpaat syyhyten sitä, että Johanna Tukiainen pyytäisi koko olemassaoloaan anteeksi, tuumaa Veijo Hietala. Kukaan meistä muista tuskin tunnustaa, että itsellä olisi jotain anteeksi pyydettävää.
– Meidän pitäisi pyytää anteeksi, mutta eihän se niin mene. Ihmiset kokevat, että julkkiksia saa arvostella. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sitä, että julkkiksia saa haukkua. Ihmiset purkavat sillä omaa pahaa oloaan. Se on todella epäreilua. Kyllä me varmasti olemme aika pahoinvoiva kansa, Veijo Hietanen summaa.
Johanna Tukiaisesta kertova lyhytdokumentti Mutta minulta puuttuu rakkaus on katsottavissa Yle Areenassa.
Juttua korjattu 14.2.2017 klo 18: Johanna Tukiaisen siskon nimi oli Julia, ei Juulia, kuten tekstissä alunperin sanottiin.