”Valtio vei vihkisormukseni!” olisi parahdeltu kevättalvella 1940 anonyymeillä keskustelupalstoilla, jos sellaisia olisi ollut. Sodan aikana nimittäin ihmisten kultasormuksia kerättiin yhteiseen kassaan isänmaallisuuteen vedoten. Tilalle annettiin rautainen korvikesormus.
Omat isovanhempani eivät olleet vielä sodan aikaan naimisissa, mutta hekin saivat osansa sen tapahtumista. Molemmat pappani olivat rintamalla, toinen mummoni oli ilmavalvontalotta ja toinen vasta pieni tyttö. Vaan siinäpä suunnilleen kaikki, mitä tiedän isovanhempieni sotakokemuksista. Eikä lisäkysymysten esittämiseen ole enää mahdollisuutta.
Monen keski-ikää lähestyvän isovanhemmat olivat mukana talvi- ja jatkosodassa: joko taistelemassa rintamalla tai avustustehtävissä. Useat sodan kokeneista ovat jo ehtineet siirtyä ajasta ikuisuuteen. Näin on käynyt myös omille isovanhemmilleni. Tämä on suuri sääli, sillä nyt, kun itselle on alkanut kertyä ikää, esivanhempien elämänkohtalot kiinnostaisivat aivan toisella tavalla kuin teinivuosina.
Nyt olisi malttia pysähtyä kuuntelemaan. Ja nyt, kun itselläkin alkaa olla kilometrejä takana, myös samaistumispinta-ala olisi aivan toista luokkaa kuin kuolemattomana ja kaikkivoipana teininä. Nuorena tyttönä isovanhempien sotamuistot tuntuivat kaukaisilta – melkein kuin sadulta, jossa vaan oli liian paljon maantieteellisiä yksityiskohtia ja vieraita nimiä temmatakseen mukaansa.
Kun Auschwitzin vapautumisesta tuli tammikuussa kuluneeksi 70 vuotta, eri puolilla muistutettiin, ettei natsien julmuutta ja juutalaisten kärsimyksiä saisi ikinä unohtaa. Pitäisikö meidän suomalaistenkin vaalia omaa historiaamme tietoisemmin? Siitä huolimatta, että sodanajan kärsimysten muisteleminen saattaa aiheuttaa jälkipolvissa ahdistusta.
Tuntuisi oudolta hävittää merkittävä osa historiaa vain sillä perusteella, että kyseinen osa ei ollut helppo. Oman historian, ja myös oman kansakunnan historian, tunteminen tekee elämisestämme juurevampaa. Se lisää itseymmärrystämme ja valaa uskoa tulevaan: jos esi-isät selvisivät tuosta, minäkin selviän omista murheistani.
Suomen sodista kerrotaan toki koulussa: kerrotaan taisteluista, voitoista ja häviöistä. Mutta olisi huimaa jos me kaikki jakaisimme vastuuta tavallisten ihmisten muistojen keräämisestä. Niiden pienten tarinoiden, joita ihmiset ovat kuulleet sodan kokeneilta läheisiltään. Historiallisia faktoja voi aina kaivaa arkistoista, mutta arjen pienet tarinat katoavat kokijoiden mukana, jollei niitä jaa ja tallenna.
Yhden yksityiskohdan minäkin muistan pappani kertoneen: Hevoset olivat merkittävässä roolissa sodan aikaan. Ne vetivät tykkejä, ammuslasteja, evakkokuormia ja kaikkea, mitä nykyään kuljetettaisiin autoilla. Kylän hevoset kerättiin yhteen ja lähetettiin rintamalle. Sodan loputtua hengissä säilyneet hevoset palautettiin koteihinsa. Kun papan hevonen, Mainikki, palasi rintamalta kotiasemalle, se riuhtoi itsensä irti valjaista ja juoksi kymmenen kilometrin matkan suoraan kotitalliinsa, omalle paikalleen.
Ovatko sinun läheisesi olleet sodassa? Ovatko he kertoneet tarinoita, jotka haluaisit jakaa? Alla oleva kommenttiosio on avoin kaikille muistoille!
Tutustu myös #sota39-projektiin Twitterissä. Siellä talvisodan tapahtumista kerrotaan keskeisten henkilöiden kautta niin kuin sota olisi käynnissä juuri nyt!
