Miksi koulumme Pisa-tulokset heikentyvät jatkuvasti?

Päivän Helsingin Sanomat kertoo mihin suomalaista kouluopetusta on ohjattu ja mitä siitä on seurannut. Psykologian tohtori Aino Saarinen on tehnyt perusteellisen tutkimuksen peruskoulun oppimistulosten muutoksista 2000-luvulla. Tutkimuksessa käytettiin vuosien 2012 ja 2015 Pisa-tuloksia, ja mukana oli yhteensä yli 5 000 15-vuotiasta tyttöä ja poikaa ympäri Suomen.

Pisa-tuloksemme ovat heikentyneet kaikilla mitatuilla alueilla, lukemisessa, matematiikassa ja luonnontieteissä. Pojat ovat jääneet kauas nopeammin kehittyvien tyttöjen taakse, varattomien kotien lasten keskimäärin heikot koulusaavutukset ennustavat varhaista syrjäytymistä.

On hienoa, että heppoisten ”tutkimusten,” koulujen ”profiloitumisen” ja puolipakollisen itsekehun keskellä tehdään empiiristä tutkimusta, joka täyttää tieteellisen tutkimuksen luotettavuuskriteerit. Mistä sen tiedän, Hesarin artikkelin perusteellako? En suinkaan, vaan siksi, että Saarinen on saanut tutkimuksensa julkaisemiseksi vihreää valoa kansainvälisillä foorumeilla, joihin hyväksytään vain tieteellisesti päteviä tutkimuksia.

Peruskoulumme tasa-arvo on vaarassa, sanoo psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen, joka on ohjannut Saarisen toista väitöskirjatyötä. ”Koululaisilta vaaditaan nykyisin sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki peruskoululaiset eivät ikänsä puolesta ole valmiita.”

Pelkistetysti seuraavat Saarisen tutkimustulokset ovat tärkeitä: Suomalainen koulu on alkanut tuottaa hyviä ja huonoja oppilaita. Riskiryhmiä ovat pojat, köyhät ja maahanmuuttajat. Varakkaiden ja koulutettujen lapset saavat kotona tukea ja ohjausta, joka näkyy koulusaavutuksissa. Ensimmäisessä Pisa-mittauksessa 2000-luvun alussa Suomi oli oppimistuloksiltaan maailman paras maa; oppilaan sukupuoli tai kodin varallisuus eivät vaikuttaneet koulumenestykseen yhtä paljon kuin nykyään.

Niin sanottu ”digioppiminen” ja ”ilmiöoppiminen” ovat menneet liiallisuuksiin. Aivotutkijat ja jopa it-ekspertit ovat varottaneet ruudun tuijottamisen vaaroista, pitkäjänteinen keskittymiskyky kärsii kuvan, äänen ja liikkeen virikerunsaudessa. Myös parhaiden oppilaiden oppimistulokset kärsivät.

On surkuhupaisaa, että digihuumassaan hallinto on jopa antanut opettajille ohjeita siitä, miten monta prosenttia opetusajasta tulee käyttää tietokoneita! Ennen opettaja sai ajatella ihan itse mitä opettaa ja miten opettaa. Oppilaat otetiin mukaan suunnitteluun, mutta vain kehitysvaiheensa rajoissa. Kun kypsymättömät oppilaat pistetään liian varhain ”itseohjautumaan” ilmiöiden pariin tai työpaikoille, oppimisen tehokkuus ja laatu kärsivät.

Kasvatustieteilijästä tuntuu todella hyvältä, että arvostetut psykologian tutkijat ovat korottaneet äänensä kouluopetuksen ja opettajan merkityksen puolesta. Julkaisimme kolmen kollegani kanssa vuonna 2016 kirjan ”Opettajan didaktiikka.” Halusimme kirjan nimellä korostaa sitä, että koulutettu, pätevä, innokas, oppilaitaan tukeva ja ymmärtävä opettaja on oppimistulosten ja opetuksen tehokuuden paras tae. Totta kai hyvä opettaja käyttää monia opetustapoja ja -välineitä, myös oppilaskeskeisiä ja yhteistoiminnallisia.

Opettajan pedagogista asiantuntemusta, ammattitaitoa ja eettistä vastuuntuntoa ei mikään kone tai opetustapa voi korvata. John Hattien massiiviset metatutkimukset, joissa on yhdistetty tuhansia tutkimustuloksia opetuksen tehokkuusindekseiksi, havainnollistavat tämän tosiasian. Opettajalla pitää olla oikeus opettaa! Eikö opetushallinto tunne näitä tutkimustuloksia vai eikö niistä välitetä?

Koulu heijastelee aina yhteiskunnan arvoja. Kasvatustavoitteiden sijasta kautta koulutusjärjestelmän vaaditaan nyt ”osaamista,” jota hoetaan määrittelemättä sanan sisältöä. On turha ihmetellä miksi oppimistulokset heikentyvät, miksi pojat ja köyhien kotien lapset tippuvat kelkasta. Koulua on ohjattu, arvomuutoksen mukaisesti, määrätietoisesti, markkina- ja kilpailukoulun suuntaan. Hedelmät alkavat kypsyä.

Lopuksi yksi toive koulun suunnasta vastaaville ja innokkaille innovaattoreille: Älkää enää nimitelkö opetuksen tutkijoita, didaktikkoja, ja opettajia eilisen vangeiksi, kelkasta tipahtaneiksi pölvästeiksi. Jos itsetuntonne sallii, lukekaa vaikkapa kirja ”Opettajan didaktiikka.” Voitte oppia perusasiat ilmiöstä nimeltä ”opetus.” Vai olisiko asiantunteva luento asiasta tehokkaampi keino oppia ymmärtämään opetuksen pääasioita? Tutkimustulosten mukaan näin saattaisi hyvinkin olla.