Ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä, osa 2.
Jos jatkamme haastattelua tällä meille suomalaisille läheisellä aiheella eli puulla… Nykyrakentaminen ei kaiketi ota näitä ajoitusasioita osin ehkä ymmärrettävistäkin syistä enää huomioon, mutta muutenkin vanha puutietomme tuntuu pitkälti kadonneen? Esimerkiksi perinnekäsitöissä ja rakennusrestauroinnissa luulisi olevan oleellista ajoituksen taidon kautta saavutettava materiaalin hallinta, siis milloin puu kaadetaan, juuri kerätään jne. Yleensä aiheeseen törmää kuitenkin vain tuohen ja niinen kohdalla, joiden keruu tiettyyn aikaan on miltei pakollista. Kertoisitko joitain esimerkkejä näistä kadonneista puutiedoista, joita voisi nykyäänkin helposti ja hyvällä syyllä noudattaa.
Anne Pöyhönen:
Sain juuri kuulla itäsuomalaiselta puusepältä että hän on 20 vuotta jo yrittänyt opettaa ihmisille tätä. Vasta nyt on aikakausi suopeampi tästä puhumiselle. Kasvavan kuun puu on sitkeämpää, ei halkea ja toisaalta kuivuu hitaammin. Vähenevän kuun puolelle tultaessa puu alkaa kuivua, ja muuttuu helpommin höylättäväksi eli tikkuaa vähemmän. Vähenevän kuun lopulla puu taas halkeilee voimakkaasti ja kuivuu nopeasti.
Talvikaatoinen puu on levossa ja kestää hirsiseinänä. Kesäkaatoinen puu taas lahoaa nopeammin. Sanottiin että puut pitää kaataa kahden ämmän välissä: Marras- ja maaliskuun. Lintujen pesimäaikana puita ei saanut kaataa.
Kevättalvella kaadetuista polttopuista pitää muistaa, että lehtipuu pitää kaataa alakuulla ja havupuu yläkuulla parhaan tuloksen saamiseksi. Mahlannousun aikaan yläkuulla kaadettu lehtipuu ei kuivu koko kesänä vaan alkaa kasvaa uutta versoa tai sieniä!
Jotkut pienemmät sahat tietävät vielä näistä asioista ja moni puuseppäkin. Joissakin taloissa tieto pidetään salassa ja annetaan nuorelle puuseppäverstasta jatkavalle sukupolvelle perintönä. Kannattaa kysellä aina kun tapaa alan ihmisiä. Jotkin isotkin sahat tietävät asiasta ja kun niille myy pystykauppana puuta, ne päättävät itse minä päivänä lähettävät moton metsään rungot kaatamaan. Voipi olla että noudattavat kuunvaiheita. Luulisin että eri kuunvaiheilla kaadettuun puuhun pitää sellukattilassakin laittaa vähän eri kemikaalit että kuidut irtoaa…
Kaikki luonnonmateriaali jota halutaan taivutella, vitsat, juuret, tuohi, oksat, puu, jne. olisi parasta ottaa irti kasvupaikastaan ja juuristaan yläkuun aikaan, ja vielä aamupäivällä. Niistä ei silloin kuivuessa lähde kaikki kosteus ja ne jäävät joustavammiksi ja taipuisammiksi. Alakuu on kuivaa aikaa, silloin kaikki kuivuu erittäin hyvin ja liiankin rapeaksi. Vihdastakin irtoaa lehti. Myös väri ja maku kärsivät. Vähenevän kuun lopulla voi sen vuoksi hävittää homeita, tuhota kaikkea mikä vaatii kosteutta elääkseen, rikkaruohoja, hyönteisten pesiä, jne. Se on kaikkein kuivin aika – kolmisen viimeistä päivää vähenevässä kuussa.
One Man Blog 
Eri puolilta maailmaa tunnetaan hyvinkin tarkkoja käsityksiä siitä, milloin tarvepuut tulee kaataa jotta puutavara ei halkeile, kieroile, lahoa, on hyvä taivuttaa, työstää jne. Esim. Kalifornian intiaanien mukaan nousevan tai täyden kuun aikaan kaadettu mendocinontammi ei halkeillut kuivuessaan (tämä puulaji on tunnetusti vaikea kuivattava). Toisaalta löytyy tietoja, joiden mukaan halkeilemaan altis puu pitää kaataa nimenomaan laskevan kuun aikaan jotta se säilyy ehjänä. Sääntöjä tuntuu olevan yhtä monia kuin tietäjiäkin. Kokeellisesti yhdenkään kaatoperinnesäännön paikkansapitävyyttä ei ole osoitettu.
Saattaa olla, että kuun asento vaikuttaa veden määrään ja nestevirtauksiin elävässä puussa, ja sillä saattaa näin ollen olla pientä vaikutusta puun kuivumiskäyttäytymiseen. Mutta miten selitetään se, että puuaineksen sitkeys tai notkeus muuttuisi kaadon hetkellä vallinneen kuunvaiheen mukaan?
Jos vaikkapa tiettyyn aikaan kaadetusta puusta tehty työkalun varsi osoittautuu erityisen kestäväksi, kuinka voidaan tietää, että lujuus on kaatoajankohdan eikä jonkin toisen puun lujuuteen vaikuttavan tekijän, kuten yksinkertaisimmillaan varren uloimpien, rasituksen vastaanottavien lustojen paksuuden ja solukon rakenteen ansiota? “Joustavuuden” ja “kestävyyden” kaltaiset ominaisuudet ovat sinänsä hyvin subjektiivisia käsitteitä tieteellisen tarkastelun ulkopuolella. “Luonnonviisaisiin” väitteisiin haluaa uskoa, ja uskon asiasta onkin kyse.
Puuaineksen ominaisuudet vaihtelevat lajin sisälläkin valtavan paljon, ei vähiten kansanperinteessä tuntemattomien perimätekijöiden ansiosta. Jotta yhden muuttujan todellista vaikutusta päästään tarkkailemaan, täytyy kaikkien muiden ominaisuuksien säilyä ennallaan. Puhumme valtavasta vertailuaineistosta, sillä lähes kaikki puuaineen ominaisuudet vaihtelevat puuyksilöstä toiseen. Esim. yhden ammattipuusepän elämänuran aikana kertynyt käytännön kokemus ei riitä alkuunkaan todistamaan, että puun kaatoajankohdalla on jotain vaikutusta puutavaran ominaisuuksiin.
Itse olen viimeisen kuuden vuoden ajan kaatanut puuni pääasiassa yhden perinnenäkemyksen mukaisesti nousevan kuun aikaan (harmikseni en tarkistanut kuun asentoa edeltävien kymmenen vuoden aikana kertyneissä kaadoissa). Vielä en ole pystynyt havaitsemaan eroa tällöin ja joskus muulloin kaadettujen puiden halkeilun, kieroutumisen, kuivumisnopeuden tai lujuuden määrässä tai laadussa. Kuivattavaa puutavaraa ympäröivän ilman kosteuden, lämpötilan ja liikkuvuuden vaikutus on sen sijaan selvä ja myös puutieteen vahvistama. Lajista riippumatta mm. lustojen leveys, rakenne ja puuaineen tiheys vaihtelevat omissa raaka-aineissani niin paljon, että en suurin surminkaan uskaltaisi tehdä johtopäätöksiä kaatoajankohdan vaikutuksesta puun lujuuteen. Näissä hommissa on äärimmäisen helppoa lipsahtaa huuhaan puolelle.