Eino Leino (1878–1926) oli boheemi, valloittava seuramies, mielipidevaikuttaja – ja ennen kaikkea suuri runoilija. Hän oli myös alkoholisti, jolla naiset ja kodit vaihtuivat.
Leino kirjoitti paljon, mutta arvostusta hänelle ei aina satanut.
– Leino oli todella tuottelias, hän ei pitänyt taukoja kirjoittamisessa, Panu Rajala tietää.
Rajala on kirjoittanut Eino Leinosta Virvatuli-elämäkerran (WSOY), jossa hän kuvaa Leinon elämää entistä tarkemmin ja nostaa esille tuntemattomampaa tuotantoa. Kirja julkaistaan huhtikuussa.
Aiemmin Rajala ei kokenut Eino Leinoa läheiseksi, mutta kirjoitustyön aikana lähentymistä alkoi kummasti tapahtua.
Runoilijan elämää, myös rakkaussuhteita, Rajala kuvaa realistisesti. ”Monesti on tuntunut siltä, että hyväntahtoiset myötäeläjät ovat hieman suojelleet runoruhtinaan risaista taivallusta”, hän toteaa kirjassaan.
Panu Rajala ei kokenut Eino Leinoa läheiseksi, ennen kuin alkoi tehdä tämän elämäkertaa.
Eino Leino kirjoitti myös lehtipakinoita, kritiikkejä, romaaneja ja näytelmiä. Ja teki vielä käännöstöitäkin. Pakinoillaan Leino sai vihamiehiä, mutta hän halusikin ärsyttää.
Runoilijana Leino etsi vaihtelua. Sota ja yksi laulu (1898) ja Ajan aalloilla (1899) olivat vielä Leinon isänmaallisia runoja. Hymyilevässä Apollossa hän ylisti suvaitsevaisuutta ja lähimmäisenrakkautta.
Helkavirsiä-runokokoelmassaan (1903) Leino sovelsi kalevalaista runomittaa. Sitä tehdessä häntä innoittivat ajatukset kuolemasta ja vapaudesta.
Pakinoissaan Leino pilkkasi muun muassa Runebergin päivää yläluokan huviksi ja sivistyneistöä väsyneestä pessimismistä. Tuomas Vitikka -romaanissaan (1906) hän sätti luopioita ja juurettomia kapinallisia.
Leino suolsi myös näytelmätekstejä. Hän perusti ulkoilmateatterinkin, mutta Helka-näyttämö oli epäonnistunut yritys.
– Leinon romaanit ja näytelmät ovat haalistuneet ja unohtuneet, mutta esseistinä ja pakinoissaan hän oli loistava. Ja tietenkin runoilijana, mutta kirjoitti hän roskaakin, Rajala toteaa.
Matti Klinge haukkui 2002 päiväkirjateoksessaan Eino Leinon runoja: ”...loputon määrä aivan surkeaa, ajatuksellisesti tyhjää tai naiivia hölskyttelyä”.
Aika meni työhön ja juomiseen
Rakkaudesta Leinon sai runoilemaan kielenkääntäjä Freya Schoultz. Naimisiin mentiin 1905. Liitossa syntyi Helka-tytär. Talviyö-kokoelmastaan (1905) Leino omisti vaimolleen Nocturnen.
Parin kihlaus oli purkaantunut 1903, jolloin molemmilla kenties havaittiin syfilistartunta. Siitä on tosin kiistelty, oliko Leinolla oikeasti syfilistä.
Eino Leino vuonna 1903.
Eino Leino vei ensimmäisen vaimonsa Freya Schoultzin vihille 1905.
Panu Rajala tapasi elämäkertaa tehdessään Eino Leinon henkilääkärin Väinö Lindénin pojanpojan, HUS:n toimitusjohtajan, lääketieteen lisensiaatti Aki Lindénin, joka näytti isoisänsä merkinnän L. Onervan elämäkerrasta. Leinoa koskevassa kohdassa marginaaliin oli kirjoitettu: lueettinen krisiogastria (syfilisperäinen vatsasairaus).
”Hetki oli jotenkin huojentava. Näin julkinen salaisuus ja sitä ympäröinyt pitkällinen kiista näyttää viimein ratkeavan”, Rajala kirjoittaa.
Leinon kuolinsyyksi kunnanlääkäri diagnosoi virallisesti vatsakatarrin ja keuhkokuumeen, mutta Lindén määritteli kollegansa kanssa yhdeksi kuolinsyyksi selkäydintaudin, mikä sekin viittaa syfilikseen.
Rajala olettaa, että alkoholi oli vahvin tekijä kuolemassa. On mahdollista, että Leinon terveyden romahtaminen johtui alun alkaen aktivoituneesta syfiliksestä. Ehkä se vaikutti Leinon naissuhteisiinkin.
Eino Leinon ensimmäinen avioliitto päättyi 1908. Kotona miestä ei juuri näkynyt. Ei edes kirjoituspöydän äärellä, sillä hän pystyi kirjoittamaan missä vain – jopa kapakassa.
”Freya huomasi olevansa naimisissa työnarkomaanin ja alkoholistin kanssa”, Rajala kirjoittaa.
Rahakaan ei pysynyt Leinolla, eikä hän piitannut omaisuudesta.
Kirjailija L. Onervan ja Leinon suhde viileni ystävyydeksi, mutta kesti sellaisena Leinon kuolemaan saakka.
Rajalan mielestä Leino eritteli rakkautta enemmän kuin miehet yleensä. Erittely on joskus viisasta, mutta voi se olla tuhoavaakin – varsinkin rakkaudessa.
”Leino oli läheisriippuvainen ja rakkausfriikki”, Rajala kirjoittaa, mutta hän ei löytänyt juuri näyttöä siitä, että Leino olisi käytännössä nauttinut naisen läheisyydestä.
Eino Leinoa ei ilmeisesti seksi kiinnostanut?
– Vaikea sanoa kiinnostiko, mutta fyysiset suhteet jäivät hänellä vähäisiksi. Ehkä syfilistartunta painoi mieltä, Rajala miettii.
Isäksikään Leinosta ei ollut. Avioeron jälkeen hän ei montaa kertaa tytärtään tavannut.
1904–1908 olivat silti Leinon tuotteliaimmat vuodet: kahdeksan runoteosta, näytelmiä, kolme romaania, lehtikirjoituksia.
Kaukorakastajana parhaimmillaan
Eron jälkeen vahvistui Leinon suhde kirjailijaystävä L. Onervaan. Suhde oli ilmeisesti ”melko intiimi” jo keväällä 1903.
Suhdetta vahvistettiin kirjeissä, joita Leinon jäämistöstä ei löytynyt – kuten ei mitään muutakaan. L. Onerva piti onneksi huolta kirjeenvaihdostaan.
”Leinon rakkaus oli yleensä kiihkeimmillään silloin, kun hän oli erossa kohteestaan.
Kun Leino lähti 1908 Roomaan työskentelemään Danten käännöksen parissa, L. Onerva seurasi mukana. Rajalan mielestä todennäköistä on, että fyysistä seksuaalisuutta suhteessa ei ollut Rooman matkan jälkeen.
Helsingissä Eino Leino ja L. Onerva istuivat Kämpin viereisessä ravintola Catanissa, jonne runoilija saattoi saapua jo aamulla.
Eipä jaksanut Onervakaan katsella pitkään alkoholin pöhöttämää miestä puolisoehdokkaana. Rajalan mielestä Leino olikin parhaimmillaan kaukorakastajana.
”Leinon rakkaus oli yleensä kiihkeimmillään silloin, kun hän oli erossa kohteestaan. Hän rakasti ennen muuta mustekynällä”, Rajala kirjoittaa.
Leino ja L. Onerva pysyivät läheisinä loppuun asti. Heitä yhdisti Rajalan mielestä taiteellinen taistelutoveruus ja jonkinlainen henkinen telepatia, mitä eivät edes puolisot pystyneet murtamaan.
Harpputaiteilija Aino Kajanuksen kanssa avioliitto alkoi 1913 ja päätyi asumuseroon seuraavana vuonna.
Tuore aviopari Aino Kajanut ja Eino Leino kuvattiin Helsingin Esplanadin puistossa
Kun Leino avioitui 1913 harpputaiteilija Aino Kajanuksen kanssa, hän pääsi Tehtaankadun sotkuisesta poikamieskämpästään tilavaan Annankadun asuntoon.
Asumusero tuli seuraavana vuonna. Ainokaan ei kestänyt juopottelevaa miestä.
Rajala uskoo, että Leinolle oli kova pala, ettei hän saanut tarpeeksi arvostusta kollegoiltaan. Ei hän tosin sitä aina ansainnutkaan.
– Leino hyökkäsi itse muita vastaan, mutta hän ei kestänyt hyökkäyksiä itseään vastaan.
Mutta Leino ei helpolla väsähtänyt. Esimerkiksi 1915 hän oli mukana perustamassa viikkolehti Sunnuntaita ja kirjoitti öisin Helkavirsille jatko-osaa. Samoihin aikoihin (1916) hän rakastui virolaisen diplomaatin suomalaissyntyiseen vaimoon Aino Kallakseen.
Aino Kallas oli naimisissa virolaisdiplomaatin kanssa, kun molemminpuolinen ihastus Leinon kanssa syttyi.
Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhde viileni 1919. Suhde, jossa seksuaalisuus rajoittui kahteen suudelmaan.
Tunnoistaan vapaussodan aikana Leino kertoi Helsingin valloitus 1918 -kirjassaan. Kultakauden taiteellinen eliitti oli valkoisten puolella – erityisesti Eino Leino. Hän pettyi raskaasti ennen arvostamaansa työväestöön. Punaisille hän suostui tosin anomaan armahdusta, mutta vasta muutaman vuoden kuluttua.
– Leinon mielenterveys alkoi horjua vapaussodan jälkeen, Rajala tietää.
”Leino ei oppinut koskaan itsenäistymään”
Kun Leinon voimat hupenivat, hän oli jatkuvasti sairaalahoidossa. Syynä oli osittain epäsäännöllinen elämä: majapaikat vaihtuivat, juominen jatkui.
1921 Leino keksi mennä naimisiin pankkivirkailija Hanna Laitisen kanssa. He eivät tunteneet kunnolla toisiaan, eikä morsiamenkaan mielenterveys ollut kunnossa. Asumusero tuli saman tien.
Naiset hakeutuivat Eino Leinon seuraan, vaikka hän ei ollut komea edes nuorempana. Ehkä hänellä oli sisäistä karismaa. Mutta elämänhallintaa ei ollut.
– Leino oli kuopuksena oppinut kotonaan passattavaksi pojaksi, eikä oppinut koskaan itsenäistymään, Rajala arvelee.
Eino Leino oli kolmesti naimisissa, mutta jokainen liitto päättyi eroon.
Eino Leinon viimeinen runokokoelma Shemeikan murhe julkaistiin 1924. Muistelmateoksensa Elämäni kuvakirja hän julkaisi seuraavana vuonna. Sen hän teki sanelemalla.
Loppuvaiheessa elämäänsä Leino asui alivuokralaisena Tuusulassa. Hänellä oli mukanaan vain vanha matkalaukku ja kenkälaatikko.
Kun Leino kuoli 47-vuotiaana, hautajaisiin osallistui muun muassa presidentti Relander. Hautakiveen kaiverrettiin Hymni tulelle -runosta: ”On elon aika lyhyt kullakin / siis palakaamme lieskoin loimuvin”.