Kirjailija Virginia Woolf sanoi 1929, että naisella pitää olla oma huone ja omat rahat, jos aikoo kirjoittaa. Woolfin mielestä tarpeellisia olivat myös lukittava ovi ja äänieristys.
Woolf saattaisi kauhistua tämän päivän tilannetta: Monien työpiste on keittiönpöydän äärellä – myös miehillä. Eikä lukittavia ovia juuri ole, paitsi vessassa.
Suvi Ratinen kertoo juuri ilmestyneessä Omat huoneet -kirjassaan (Tammi), miten Suomessa kirjailijanaiset järjestivät työrauhaa Virginia Woolfin aikakaudella.
Aino Kallas (1878–1956) asui Virossa ja Suomessa hotellissa. Helsingissä hän oli hotelli Hospizissa usein silloinkin, kun hänen puolisonsa Oskar Kallas oli saanut Viron suurlähettiläänä asunnon Tehtaankadulta.
Joulukuussa 1916 kirjailijalla alkoi romanssi Eino Leinon kanssa, mutta hotellihuoneen hän varasi tiettävästi vain kirjoittamisen takia.
Hienoksi ajaksi Kallas kuvasi syksyä 1908, koska hän sai silloin kirjoittaa rauhassa Nummelan keuhkoparantolassa. Tartossa hän löysi työrauhaa talonmiehen asunnon vintiltä.
”Jollei huuda yksi, niin huutaa toinen”, Kallas totesi vaikeudesta kirjoittaa neljän lapsen äitinä.
Aino Kallas viihtyi pienissä työkammioissa, joissa oli vain tuoli ja työpöytä.
Lontoossa Kallas sisusti työhuoneensa huutokauppa- ja kirpputorilöydöillä. Pieni huone vaikutti isommalta, kun hän keksi laittaa peilejä seinille.
Viron neuvostomiehitys muutti perheen elämän. Tallinnasta he lähtivät 1944 Tukholmaan, koska Suomessa heillä oli vaara joutua luovutettaviksi Neuvostoliittoon välirauhan ehtojen mukaisesti.
Leskeksi jäätyään Kallas asui tyttärensä perheen kanssa tukholmalaislähiössä. Heillä oli peräti sähköhella, mutta kirjailijan työpöytänä oli nojatuoli.
Kun Kallas sai 75-vuotiaana Suomen kansalaisuuden, Otava tarjosi hänelle asuinpaikan hoito- ja toipilaskoti Säteestä, joka oli Merilinna-talossa Kaivopuistossa.
Merikadun ja Neitsytpolun kulmassa olevan Merilinnan rakennuttivat vaikuttajamiehet perheilleen, mutta talo alkoi vetää puoleensa myös kirjailijanaisia: Helmi Krohnin, Hella Wuolijoen, L. Onervan ja viimeisenä Kallaksen.
Kallas oli tyytyväinen: oli avaruutta, merimaisema, lattialla itämainen Täbris-matto ja parketti ”kiilsi jääiljanteena”.
Kuukausi ennen kuolemaansa Kallas kirjoitti päiväkirjaansa olevansa uudessa, hedelmällisessä nousuvaiheessa.
Mielisairaalassakin oma työtila
Minulla on ihana asunto ja kovin halpa, L.Onerva (1882–1972) kirjoitti isälleen kesällä 1909, jolloin hän oli jo tehnyt kohutun Mirdja-romaaninsa ja eronnut puolisostaan.
L.Onervan asunto oli Kaivopuistossa Merilinna-talossa, jossa hänellä oli isommasta asunnosta lohkaistu työhuone ja makuukammio. 50 markan vuokraan kuuluivat siivous, aamukahvit ja oikeus käyttää pianoa.
Vuokranmaksusta tuli kirjailijalle haasteellista, kun hänen vararikon tehnyt isänsä ei enää antanut rahaa.
– L.Onerva möi isänsä vaatteita ja huonekalujaan. Hän saattoi syödä monta päivää vain kuivaa leipää – vauraassa ympäristössä, Suvi Ratinen kertoo.
L. Onervalla oli vauraassa Merilinnassa työhuone ja makuusoppi. Vuokra oli edullinen, mutta senkin maksaminen oli hänelle vaikeata.
Eino Leino vieraili jatkuvasti rakastettunsa luona. Kun säveltäjä Leevi Madetoja tuli kuvioon keväällä 1910, naapurit saivat seurata jännittävää kolmiodraamaa.
L.Onervan asuinpaikat vaihtuivat usein, mutta suhde Madetojaan kesti. Yksi hänen työtiloistaan oli Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän oli hoidettavana viisi vuotta.
Mielisairaalassa L.Onerva kirjoitti ja maalasi kiivaaseen tahtiin. Madetojalle hän tosin valitti kirjeessään, että ”hullujen hälyn möly saartaa joka taholta”.
L.Onerva maksoi korkeinta sairaalamaksua, joten hän keksi esittää tarvitsevansa verotuksessa työhuonevähennyksen.
Kun Madetoja kuoli, L. Onerva löysi kodin Hämeentie 6:sta. Hän sai nauttia 25 vuotta valoisasta työhuoneestaan, jossa oli isot kirjahyllyt ja meri pilkotti ikkunasta.
Nurkat täynnä antiikkia
Maria Jotunilla (1880–1943) oli oma työhuone hulppeassa asunnossaan Töölössä Cygnaeuksenkatu 8: ssa. Antiikkipaljouden keskellä asunut kirjailija sisusti työhuoneensa muita huoneita askeettisemmin.
Aitta-lehdessä julkaistussa kuvassa on hänen vaatimattomampi työpöytänsä, eikä Billnäsin tammipöytää.
Kehystettyinä työhuoneessa olivat kirjailijan poikien kuvat sekä Tolstoin ja Goethen kuvat. Lasikaappi oli täynnä tavaroita, eikä kirjoja.
Maria Jotuni sisusti työhuoneensa askeettisemmin kuin muut jättiasuntonsa huoneet, jotka olivat täynnä antiikkia. Kuvassa on hänen vaatimattomampi työpöytänsä.
Professori Viljo Tarkiainen kirjoitti puolisonsa huoneesta: ”Tähän huoneeseen hän oli tyytyväinen, sillä se oli helposti eristettävissä ja turvasi hänelle tarvittaessa täydellisen työrauhan.”
Jotuni myös nukkui työhuoneessaan, sillä avioparilla oli niin sanottu kaksikamarijärjestelmä.
Rahapulaa ei ollut, joten Jotuni pystyi harrastamaan tolkutonta antiikin keräilyään.
Koko ylimmän kerroksen käsittäneessä asunnossa osa tavaroista oli pinottu päällekkäin.
Työhuoneessaan Jotuni seurasi tiibetiläisten fakiirien tapaan, onko pulssi sopiva kirjoittamiselle, mutta syömisestä hän ei piitannut.
– Hänellä oli kesälläkin kotonaan kahdet villasukat jalassa. Kahvia kului paljon ja tupakkaa, Suvi Ratinen kertoo.
Jotunin parasta työaikaa olivat kesät, kun perhe oli maalla. Hän oli puuhakas äitinäkin, mutta luonnosta ja perhelomailusta hän ei innostunut.
”Hänellä oli kesälläkin kotonaan kahdet villasukat jalassa. Kahvia kului paljon ja tupakkaa.
Perunkirjoituksessa Jotunin työkamarin arvokkaimmaksi omaisuudeksi merkittiin julkaisemattomat käsikirjoitukset, joiden joukossa oli 1963 julkaistu Huojuva talo.
Aviomieheltä pääsy kielletty
Kirjailijana ja kansalaisaktivistina tunnetulla Maila Talviolla (1871–1951) oli Helsingin Meilahdessa hulppea talo, jonka hän osti myytyään olemassa olevan ja tulevan tuotantonsa WSOY:lle.
Talvio oli saanut professoripuolisonsa Juuse Mikkolan kanssa häädön vuokra-asunnostaan häiritsevän elämän takia.
Työhuoneeseensa kirjailija ei päästänyt edes aviomiestään ja palvelijoitaan. Hän halusi varjella romaanihenkilöitään.
Talvion iso kirjoituspöytä oli yhdistelmä kahdesta pöydästä. Ehkä hän vaihtoi kirjoittaessaan usein paikkaa, koska tuoleja oli kolme, mutta vieraita ei koskaan.
Huoneessa oli myös muodikas ryijysohva. Sen ajan trendinä oli asettaa ryijy sohvan päälle lämmikkeeksi. Nyt ryijyt ovat taas muotia.
Maila Talvion valtava työpöytä oli kahden pöydän yhdistelmä. Tuoleja oli kolme, vaikka hän ei päästänyt ketään työhuoneeseensa.
Lapsettomalla kirjailijalla oli aikaa myös kirjalliselle salongilleen ja kansalaisaktivistina olemiselle.
Talviolla oli yhteyksiä myös kansalaissosialistiseen Saksaan, mikä muistetaan paremmin kuin esimerkiksi hänen keuhkotautiparantola-hankkeensa.
Maila Talvion kotia ei enää ole, sillä Helsingin kaupunki ei ollut halukas ylläpitämään tontillaan ollutta taloa. 1993 naapuritontille rakennettiin Mäntyniemi, presidentin virka-asunto.
Hella Wuolijoki kirjoitti vankilassakin
Hella Wuolijoki (1886–1954) oli tunnettu vauraana yrittäjänä, Niskavuori- näytelmien kirjoittajana ja poliittisena vaikuttajana.
Syksyllä 1917 Wuolijoki osti Helsingin Merilinnasta ison asunnon. Työpöytänsä hän laittoi budoaariinsa, joka oli tarkoitettu lähinnä puuteroimiseen ja rentoutumiseen.
Asuessaan kaksiossa Sulo-puolisonsa kanssa hän totesi, ettei työnteosta tule mitään, kun kirjoituspöydän jakaa puolison kanssa. Ei tullut avioliitostakaan kestävää, he erosivat 1923.
Kuvassa Hella Wuolijoki istuu työpöytänsä äärellä, mutta todellisuudessa hän loi näytelmiään makaamalla sängyssään ja sanelemalla tekstiä sihteerilleen. Vankilassa hänen työolonsa olivat karummat.
Vastaiskuna Merilinnan vauraalle ilmapiirille Wuolijoki alkoi pitää salonkia vasemmistohenkisille. Hän osti tosin itsekin antiikkikalusteita ja hienoja muotivaatteita – mieluiten röyhelöillä varustettuja.
Wuolijoki inhosi kahta muoti-ilmiötä: jugend-tyyliä ja halpaa sarkakangasta, jota käytettiin huonekalujen verhoiluun ja housuihin.
Wuolijoen tytär Vappu Tuomioja kertoi muistelmissaan, ettei äiti juuri viettänyt aikaa hänen kanssaan.
Merilinnasta Wuolijoki muutti Iittiin Marlebäckin 27-huoneiseen kartanoon. 1940 hän osti pienemmän Jokelan kartanon Mäntsälästä.
Niskavuori-näytelmät Wuolijoki teki sanelemalla tekstit sihteerilleen muhkeassa pylvässängyssään. Näin näytelmissä oli valmiiksi puheilmaisua ja sihteeri toimi koeyleisönä.
Kun 57-vuotias Wuolijoki vangittiin keväällä 1943 neuvostoliittolaisen desantin auttamisesta, hänen työhuoneekseen tuli karu selli.
Tuomiostaan hän oli katkera, koska hän oli talvisodan aikana toiminut rauhanneuvottelijana.
”Olen saanut oman valoisan kopin, saan lukea, kirjoittaa ja kävellä”, Wuolijoki kirjoitti tyttärelleen, kun hän pääsi Katajanokan lääninvankilaan Valpon sellistä.
Wuolijoki näki yksityissellissään vain betoniseinää, mutta kirjoittamiselle se ei ollut haitaksi.
– Wuolijoki koki oppineensa kirjoittamaan vankilassa, Suvi Ratinen sanoo
Wuolijoella oli tavallaan kaikki, mitä Virginia Woolf piti tärkeänä, mutta lukittu ovi ilahduttaa vain, jos sen saa itse auki.
”Wuolijoki koki oppineensa kirjoittamaan vankilassa.
Häiriöitäkin oli: Naapurisellistä kuului virrenveisuuta. Wuolijoen työrauhaa häiritsivät myös ulkoa kuuluneet elokuvan teon äänet.
Laudoista ja olkipatjasta tehdystä sängystä hän valitti tyttärelleen, että ”puolet 95 kilostani on sängyn ulkopuolella”.
Maria Jotuni ei tiennyt vankilasänkyjen laadusta, kun hän ilmoitti olevansa valmis menemään vaikka vankilaan saadakseen työrauhan.
Ison osan vankila-ajastaan Wuolijoki odotti kuolemantuomion täytäntöönpanoa.
Marraskuussa 1943 tuomio muuttui elinkautiseksi.
Wuolijoki palasi kartanoonsa, kun Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944 välirauhan, jonka ehtona oli poliittisten vankien vapauttaminen.
Kun Wuolijoki näki taas barokkityylisen kirjoituspöytänsä, se näytti hänestä mammutilta – niin varmasti muhkea sänkykin.
Sodan jälkeen hänestä tuli Yleisradion pääjohtaja ja Skdl:n kansanedustaja.
Lähde: Omat huoneet / Suvi Ratinen (Tammi)